Paina tästä lukeaksesi selailtavaa kirjaa:/To access the flippable book press here
|
Kruununjalokivet ja puhuva hevonen
|
The Crown Jewels and the Talking Horse
|
KirjoittajastaFM, muusikko Juha Vilja on toiminut vuodesta 1982 vuoteen 2016 Espoon kulttuurin parissa, usein kyynärpäitä myöten taiteessa, välillä pykäläviidakossa suunnistaen. Hänen virkanimikkeitään ovat olleet muun muassa musiikkitoimen intendentti, kulttuuritoimen johtaja, Espoon kulttuurikeskuksen johtaja sekä kulttuurijohtaja. Vilja on myös opettanut 1982–1993 länsimaisen musiikin historiaa Sibelius-Akatemiassa sekä toiminut teatterimuusikkona Kansallisteatterissa.
Opiskeluaikanaan Vilja teki lyhytelokuvia ja televisio-ohjelmia sekä kiersi Eurooppaa katusoittajana Kansallisoopperan orkesteriin kuuluvien ystäviensä kanssa. Viljan kansainvälinen muusikonura huipentui esiintymiseen Amsterdamin poliisiasemalla – suuren yleisön edessä tapahtuneen näyttävän pidätyksen jälkeen. Tätä taiteilijoiden aitouden selvittämiseen tarkoitettua menetelmää ei sen tehokkuudesta huolimatta sittemmin otettu käyttöön Espoossa. TiivistelmäKirjan lähtökohtana oli alun perin kysymys: Onko Espoo olemassa? Mutta onko järkeä kysyä tällaista, kun on olemassa saman niminen kunta säädöksineen ja johtosääntöineen, vaaleilla valittu valtuusto, koko sen alainen hallinto ja ennen muuta asukkaat, espoolaiset? Kuitenkin Espoossa on jotain mikä saa ihmiset aika ajoin pohtimaan sen olemassaolon luonnetta. Espoo on Suomen toiseksi suurin kaupunki, mutta yksikään tienviitta ei johda sinne. Espoo tiivistyy harvaan asutuilta seuduilta kohti keskustaa, mutta ei Espoon keskustaa, vaan Helsingin, jossa Espoon pääväylät leikkaavat, lähellä Havis Amandaa. Espoosta puuttuu perinteisen kaupunkirakenteen keskusta, mikä sai Heikki Silvennoisen ikimuistoisessa Kummelit –sarjan säätiedotuksessa vaipumaan epätoivoon yrittäessään kertoa tv-katsojille missä maata uhkaava myrskykeskus sijaitsee. Se oli lähestymässä “Espoon keskusta, jonka sijaintia kukaan ei tunne”.
Vuonna 2000 Tammi julkaisi kirjan Espoo – totuus Suomesta (Nevanlinna, Relander, toim.), jossa Espoo nostetaan esille ilmiönä, jota on mahdotonta kuvailla rationaalisesti. Kirja osuu espoolaiseen todellisuuteen osoittaen välillä aitoa kiintymystä ja välillä katkeraa pettymystä ikäänkuin kiintymyksen kohde sittenkin olisi osoittautunut kuvitelmaksi: ”Jokainen lause joka kuvaa Espoota uhkaa muuttua vitsiksi, siinä missä jokainen Espoota kuvaava vitsi uhkaa muuttua todellisuudeksi”, sanovat kirjan tekijät. Kirjoittajat kertovat pyrkineensä pitämään kirjan sävyn vakavana, mutta tämän lauseen yksinomainen tarkoitus on ilmaista että vakavuus repeilee, ikään kuin Espoon ajatteleminenkin olisi lähes sietämättömän hauska seuraleikki. Kirja on esimerkki siitä, että paine todellisuuden – mielikuvien - muotoilemiseen on voimakas. Ensimmäiseksi tehtävään tarttuvat taiteilijat. Juha Jokelan Espoon kaupunginteatterille kirjoittamissa Esitystalous-näytelmissä asiaan tartutaan ottamalla käsittelyyn kaupungin hallintokulttuuri. Nopeasti kehittyvä kaupunki saa muotoa ja sisältöä joka herättää innokasta keskustelua. Kaupungin hallinto otti näytelmät vastaan kiitollisena, koska se synnytti mielikuvan dynaamisesta kaupungista joka käsittelee kasvuaan ja kehitystään taiteen keinoin. Mutta Espoo kiinnosti taiteilijoita jo ennen kuin se oli hallinnollisesti olemassa. Siellä asui useita kansallisesti ja kansainvälisesti merkittäviä taiteilijoita – myös Havis Amandan espoolaistunut tekijä, kuvanveistäjä Ville Vallgren – jotka tekivät nuorta kotimaataan ja sen pääkaupunkia tunnetuksi. Espoo oli heille luonnonläheinen asuinpaikka, jossa koko Suomi rannikkoseutuineen, järvineen ja erämaisine ylänköineen oli pienoiskoossa saavutettavissa. Mielikuva Espoosta pienenä Suomena oli syntymässä ilman että Espoo olisi ollut olemassa kaikissa niissä muodoissaan, joissa se tänään julistaa olemassaoloaan. Todennäköistä kuitenkin on, että Vallgren asui omasta mielestään Leppävaarassa, Gallen-Kallela erämaan kätköissä olevassa Tarvaspäässä ja Pacius sävelsi ensimmäistä suomalaista oopperaa Högbackassa. Vastaavalla tavalla tämänkin päivän espoolaiset ovat leppävaaralaisia, tapiolalaisia, haukilahtelaisia ja iso kaupunki, Espoo, on vasta vähitellen yhdistämässä mielikuvia ja ominaisuuksia kaupungin yhteiseksi identiteetiksi. Mutta miten Espoo-niminen todellisuus syntyy? Onko olemassa jotain yhteistä käsitystä joka koskettaa kaikkia espoolaisia? Onko Espoossa jotain, mikä vahvistaa Espoo-nimisen yhteisön olemassaoloa? Tässä kohdassa kuvaan astuu kulttuuri, sillä se on nimittäjä kaikelle mikä on tunnistettavaa ja luonteenomaista Espoossa. Se pitää sisällään kaiken sen mikä on ominaisinta sille että ollaan vuorovaikutussuhteessa Espooseen. Se on sitä mistä kerrotaan vitsejä ja ollaan ylpeitä. Sen tunteminen tekee mahdolliseksi espoolaisuuden kuvailemisen ja sen erottamisen jostain muusta. Se myös auttaa liittämään Espoon suurempaan kuvaan. Espoolaisuuden tunteminen on sen vahvuuksien ja – jotta tunteminen olisi aitoa - heikkouksien tuntemista. 1960-luvulla mielikuvat Espoosta liittyivät vielä paikallisiin keskuksiin, mutta silloin syntyi ensimmäistä kertaa tarve puhua espoolaisesta kulttuurista. Syntyi paikallista nimeä kantava Tapiolan kuoro, mutta samaan aikaan myös Espoon musiikkiopisto, jonka nimen tarkoitus oli liittää ajatus musiikkikasvatuksesta koko vasta syntyneeseen kauppalaan. 1980-luvulta alkaen seuraavien kolmen vuosikymmenen aikana Helsingin länsipuolelle syntyi merkittäviä kulttuurilaitoksia ja tarjontaa, jotka muuttivat mielikuvaa Espoon lisäksi myös koko metropolin kulttuuri-imagosta ja palvelutarjonnasta. Jos Vallgren aikanaan oli koristellut Helsinkiä kansallista merkitystä omaavilla veistoksilla, nyt espoolaiset festivaalit, orkesterit ja teatteri tarjosivat palveluita jotka kiinnostivat koko metropolialueen väestöä ja toivat palveluita myös Helsinkiin. Mutta kulttuuri on muutakin kuin taidetta ja tapahtumia. Se on espoolaisuutta joka muotoilee kaikille espoolaisille kuuluvaa todellisuutta. Espoo on kirjoittanut itsestään tarinan. Se soveltaa markkinoinnin ja viestinnän keinoja yhteisten päämäärien kuvailemiseen ja mielikuvien synnyttämiseen Espoo-nimisen yhteisön ominaisuuksista. Tarina kertoo kaupungista, jossa Espoolle ominaista tieteen, taiteen ja talouden vuorovaikutusta hyödyntämällä synnytetään innovatiivisia sovelluksia jotka muuttuvat työpaikoiksi ja hyvinvoinniksi. Tarina kertoo, että Espoossa asuu hyvin koulutettuja, omatoimisia ja terveitä ihmisiä, jotka kantavat vastuuta itsestään, lähimmäisistään ja ympäristöstään. Maahanmuuttajat ovat menestyviä erityisosaajia, joista kansainvälisten suuryritysten headhunterit kilpailevat. Tämä tarinan todellisuus on totta, mutta onko se sitä kaikille espoolaisille? Espoo-tarina on suuri harppaus eteenpäin pyrittäessä yhteiseen käsitykseen Espoosta. Mutta Ludwig Wittgensteinin käsitteen olemassaoloa ja merkitystä koskevaa ajatusta soveltamalla voisi ajatella, että tarinan pitäisi kommunikoida kaikilla, paitsi sisällöllisillä, myös kielellisillä alueilla täyttääkseen olemassaolon ja merkityksellisyyden edellytykset. Kun lähtökohta on ollut kaupungin strategia, suunnitelmapaperi, joka muistuttaa enemmän toimenpideluetteloa, on Espoo-tarina huomattavan kommunikoiva. Se kertoo jotain Espoon menneisyydestä, tästä päivästä ja tulevaisuudesta. Se kertoo myös asukkaista, joskin se keskittyy joihinkin menestystä vahvistaviin piirteisiin. Mutta vielä se ei kerro miten espoolaiset ovat kanssakäymisessä naapureidensa kanssa tai vaikkapa järjestävät talkoita yhteisten asioiden hoitamiseksi, puhumattakaan siitä miten espoolaiset keskustelevat sosiaalisessa mediassa. Onko heille ominaista tyly tuomitseminen vai armollisuus? Koko kaupungin kulttuurista se ottaa esille joitakin kulttuurilaitoksia ja tapahtumia, eli mainitsee kulttuurin nimeltä, mutta se ei kerro miten se vaikuttaa asukkaiden hyvinvointiin, kaupungin imagoon tai laajempaan mielikuvaan Espoosta. Kulttuuri on joka tapauksessa muuttunut. Myös hallintokulttuuri. Kruununjalokivet ja puhuva hevonen on silminnäkijäkuvaus kulttuurin ja sen merkityksen muutoksesta erityisesti vuosien 1980-2010 välillä jolloin kirjoittaja on työskennellyt Espoon kulttuurin parissa. Vuosikymmenittäin painopisteet ovat vaihdelleet espoolaisen infrastruktuurin luomisesta metropolialueen kokonaisuuteen ja kansainvälisiin kulttuurien välisiin haasteisiin. Onko Espoon ja sen kulttuurin monen tasoinen olemassaolo vahvistunut tänä aikana? Monet asiat ovat vaikuttaneet siihen että Espoosta puhutaan, lauletaan, sen hallintokulttuurista tehdään teatteria ja siitä tehdään monin eri tavoin taidetta ja kulttuuria. Tämä kaikki on välttämätöntä että Espoo olisi vahvasti todellisuutta espoolaisten mielikuvissa myös suurena kaupunkina. Silloin Espoolla on jotain, mikä kertoo sen ominaisuuksista, vahvistaa ja suojaa sitä yhteisönä eikä vain hallinnollisena rakenteena. Brittiläinen kaupunkikonsultti Charles Landry on luonut kehitysmallin historiallisesta kaupungista moderniksi kulttuurikaupungiksi, jonka vaiheet ja tunnusmerkit toteutuvat Espoossa pikavauhtia kolmessa vuosikymmenessä. Espoolaisia on pian 300 000 ja kulttuuri on heidän kotikaupunkinsa keskeinen menestystekijä. Mutta yhä vieläkin tarvitaan lisää sen olemassaoloa vahvistavaa viestintää. Espoosta on tullut monin tavoin ja erityisesti kulttuurin välityksellä erilainen osa pääkaupunkiseutua. Oltuaan aluksi riippuvainen Helsingistä ja sen ydinkeskustasta, sillä on tänään paljon annettavaa metropolin kilpailukyvyn ja asukkaiden muuttuvien identiteettien vahvistamisessa. |
About the authorMusician Juha Vilja, MA, has worked in culture in Espoo from 1982 to 2016, often up to his elbows in art, in between orienteering in a bureaucratic jungle. His official titles have been - among others - Head of Music Dept., Director of Espoo Cultural Centre, and Cultural Director of Espoo. He also taught History of Western Music in Sibelius Academy from 1982 to1993 and worked as a theatre musician in the Finnish National Theatre. In his student days he made short films and TV programmes and toured Europe as a street musician with friends from the Finnish National Opera Orchestra. His international career as a musician culminated in a performance in the Amsterdam police station – following a spectacular arrest in front of a large audience. The price of freedom was Hilu hilu hilu, a Finnish folk song performed at a super-fast tempo. This method, aimed at determining the authenticity of the artists, was not applied in Espoo later, even though it was undeniably effective.
Summary in EnglishIn this book you hear a story straight from the horse's mouth. Juha Vilja, author of The Crown Jewels and the Talking Horse, recounts what he has seen during three decades (1980-2010) working in culture in Espoo, a city which has grown rapidly and is now the second largest in Finland. A horse shoe and a crown are heraldic symbols in the coat of arms of the city of Espoo. They date back to the Swedish administration when the King’s ambassadors travelled along the historical Kingsway in Espoo. Cultural workers in Espoo sometimes talk about culture as being the crown jewels.
But the storyteller has to ask whether the story is true. So, does Espoo exist? Or in what way does it exist? And why? The city administration works well; there are acts and service regulations, the town council and, above all, the residents of Espoo. Despite all this, there is something about Espoo that makes people think about the nature of its existence from time to time. Espoo is the second biggest city in Finland but not a single signpost leads you there. The city structure becomes denser when approaching the city centre, but rather than being the centre of Espoo, that’s the centre of neighbouring Helsinki, on which the main roads of Espoo converge. There is no traditional city centre in Espoo. This made the comedian Heikki Kinnunen fall into despair in the weather forecast of the TV series Kummelit as he tried to tell the TV viewers where the storm centre is, because it was approaching the centre of Espoo - and nobody knows where that is. In 2000, the publishing company Tammi released a book, Espoo – totuus Suomesta (Espoo – the Truth about Finland), which speaks about Espoo as a phenomenon that cannot be described as rational. The book hits at the reality of Espoo, showing both genuine affection and sometimes bitter disappointment as if the object of affection should become fictional: “Every phrase that describes Espoo threatens to become a joke and every joke describing Espoo is about to become reality.” The authors say they have made efforts to keep the tone of the book serious, but the only purpose of this sentence is to say that even thinking of Espoo is an almost unbearably funny social game. The book Espoo - totuus Suomesta implies that there is pressure to shape the reality and image of the city. It was artists who grabbed that job first. In the plays of Juha Jokela (Espoo City Theatre, Esitystalous and Esitystalous II – tehtävä Espoossa), the matter is taken up by focusing on the city’s administration culture. Espoo’s image as a rapidly developing city became more meaningful and the plays sparked enthusiastic debate. The city administration received the plays gratefully because they convey the image of a dynamic city that processes the growth and development through art. Artists were, however, interested in Espoo even before it became a municipality in the 20th century. Many internationally known artists – including the sculptor of Havis Amanda, Ville Vallgren, who lived in Alberga (Espoo) – worked to make Finland more well-known overseas. Espoo was a place where artists could live close to nature, where the southern coastline, lakes and wilderness-like highlands were accessible, like in a scale model of Finland. The image of Espoo as a little Finland was emerging even before all its features that remind us of the whole country had come into existence. It is obvious, though, that Ville Vallgren considered himself to be living in Alberga or Leppävaara, and Gallen-Kallela in Tarvaspää, a place hidden in the wilderness. Pacius composed the first Finnish opera in Högbacka instead of Espoo. Accordingly, the residents of Espoo today think that they are from Leppävaara, Tapiola or Haukilahti, whereas the greater city of Espoo is a common denominator of things and mental images still seeking its place in their minds. But how does the reality of Espoo arise? Is there a common understanding or perception of Espoo that is shared by all of its residents? Is there something in Espoo that will protect the community of Espoo and strengthen its essence and thus also its very existence in the minds of its residents? At this point culture steps onto the stage, because it is the common denominator of all that is shared in Espoo. It includes everything that is characterized by its residents. To know the cultural scene makes it possible to describe what kind of city Espoo is and to distinguish it from somewhere else. It also helps us to see the city’s culture within a larger frame of reference. To know the reality of Espoo is to know its strengths and – so that the knowledge would be genuine – to know its weaknesses. In the 1960s, images of Espoo were related to local centres and villages, but then the need arose to talk about the culture of greater Espoo for the first time. Tapiola Choir was named after the regional centre, but at the same time the Espoo Music Institute came into being, with the purpose of sharing music education throughout the whole newborn Espoo urban area. In the 1980s and the following two decades, significant cultural institutions were born in Espoo, west of Helsinki, creating cultural services that enriched not only Espoo but also the cultural image of the whole metropolitan area. Ville Vallgren decorated Helsinki with national sculptures in his time, but now festivals, orchestras, theatres, dance companies and museums from Espoo offered services for the entire population of the metropolitan area. Culture is more than art and events, though. It is an essential part of being and living in Espoo. It determines the reality that belongs to every Espoo resident. So, Espoo has written a story of itself. It is a strategic paper in the form of culture. Its purpose is to design and describe the common features and goals of the community of Espoo. The story is about a city which, by taking advantage of the interaction of art, science and business – typical strengths of Espoo – creates innovative applications which result in jobs and well-being. The story tells of residents that are well trained, healthy and active, taking responsibility for themselves, their loved ones and the environment. It speaks of successful immigrants with their special skills and training. They are a labour force for which the headhunters of large international companies compete. This story is true in reality, but is it true for all the residents of Espoo? The Espoo story is a great leap forward towards a common understanding of Espoo. Despite all this, though, Ludwig Wittgenstein claims, not to be too precise, that - in order to meet the conditions of existence and significance - the story should cover all human areas of communication. This has to mean a lot for culture. So far, it is the first version of the story of Espoo, and naturally it starts with the contents. It is also the verbal expression of the city and it tells something of its past, present and future. But it does not reveal how the residents get along with their neighbors, how they behave in traffic or social media, or whether they judge each other harshly or are merciful. It mentions some cultural institutions and festivals, but it does not describe what art education means to children or how culture affects the well-being of the residents or the city’s image. But culture has changed. And so has the administrative culture. The Crown Jewels and the Talking Horse is a description of the change in culture and its importance between 1980 and 2010, decades in which the author has been working in culture. Priorities have changed from creating cultural infrastructure, to finding culture that suits the metropolitan cultural offering, and finally to intercultural issues. Has the existence of Espoo become stronger during this period? Many things have contributed to the facts that people talk about Espoo, songs are written about it and its administration is a source for playwrights. Espoo manifests itself in many ways in arts and culture. This is necessary so that greater Espoo can have a strong image in the minds of its residents and be more than just a place to live. Then Espoo has something that communicates its features and strengthens and protects it as a community, not just as an administrative structure. The British city consultant Charles Landry has created a model of development from a historical city to a modern creative city. The development stages and characteristics of his model have been realized in Espoo at breakneck speed in three decades. There will soon be 300 000 residents in Espoo and culture is a key success factor in their hometown. But there is still a need for more communication that strengthens the image of the city in their minds and tells them who they are, where they come from and where are they going. Espoo has become a culturally distinctive part of the metropolitan area. Having been dependent on Helsinki and the cultural services, it now has a lot to contribute to strengthen the competitiveness of the metropolitan area and the changing identities of its residents. |